PAU viestii ja uutisoi aktiivisesti
ajankohtaisista asioista.
Seuraa liiton viestintää.
Varttuneemmat postilaiset varmastikin muistavat pienlehtien kulta-ajan 70-80-lukujen vaihteessa. Postihan se oli, joka kantoi itse tehtyjä kulttuurijulkaisuja valtakunnan perähikiöitä myöten. Monet postilaiset niitä ovat lukeneetkin. Todella monet punkkarit nimittäin olivat Postissa töissä ja punk oli alakulttuurina pienlehtien kehto.
Pienlehdet syntyivät punkin tee-se-itse-eetoksen mukaiseksi ilmaisukanavaksi ja viestinvälityskeinoksi. Niissä kuka tahansa saattoi esitellä niitä bändejä, joista itse piti ja joista toistenkin kannattaisi kuulla - mutta joista Soundi tai Suosikki ei kirjoittanut. Myös muusta kulttuurista, politiikasta tai mistä vaan saattoi kirjoittaa ihan vapaasti. Niitä oli helppoa ja halpaa tehdä.
Imperfekti tässä yhteydessä on ihan turha, sillä pienlehtiä tehdään edelleen. Näyttely huomioi nykyäänkin ilmestyviä lehtiä kuten Kuuma Linja, Ajatuksen Valo ja Toinen Vaihtoehto, mutta fokus on 70-luvun lopussa uraauurtaneessa Hilseessä ja sen aikalaislehdissä, kuten Lintu ja Joukkohauta.
Näyttelyn rajaaminen pienlehtien alkuräjähdykseen Suomessa on ihan perusteltua. Näin kokonaisuus säilyy kompaktina ajankuvana, jota tukee 80-lukua henkivä sohvaryhmä, vinyyli- ja kasettisoittimet ja kuvaputki-tv, josta voi katsoa dokumentin, jossa zinentekijät Kimmo Miettinen, Jyrki Siukonen ja Kauko Röyhkä muistelevat punkin alkuvuosia.
Kuten Siukonen sanoo dokumentissa, jossain vaiheessa festareilla jokaisella punkkarilla oli oma moniste kainalossa. Miettinen kiteyttää, että niin lehdistä kuin bändeistä - molemmat tyypillisesti lyhytikäisiä - jäivät ne parhaat eloon. Museossa kävijän edessä on kuitenkin näiden puhuvien päiden ohella vakuuttavat läjät erilaisia lehtiä ja äänitteitä, joissa esiintyy myös 2000-luvun nuorille mahdollisesti tuttuja nimiä eri vuosikymmeniltä.
Näyttelyn parasta antia ovat lehtien tekstinäytteet, jotka tekevät selväksi tekemisen meiningin. Teksti on mutkatonta ja hienostelematonta, omakohtaista ja epäammattimaista. Esimerkiksi keikka-arviossa on matkakertomuksen makua ja aitoa hehkutusta. Estetiikkaan kuuluu käsin tussilla tekstattu tai kirjoituskoneella kirjoitettu teksti, valokopiokuvat ja leikkaamalla ja liimaamalla toteutettu ajoittain varsin luova ladonta. Lehtiä tekee mieli jäädä lukemaan.
Kirjeenvaihto oli ennen internet-aikaa myös punkkareilla tärkein yhteydenpitoväline. Laajoja kansainvälisiä verkostoja, joita pidettiin yllä henkilökohtaisin suhtein. Esimerkiksi sittemmin tv-toimittajana tunnetuksi tullut, aikoinaan Kaaos-nimistä zineä toimittanut Arto Nyberg on anteliaasti avannut kansainvälistä kirjeenvaihtoaan nähtäväksi.
Nostalgia on vahvasti läsnä. Vastaavia omaehtoisia julkaisukanavia ovat nykyään esimerkiksi blogit. Käsityöläisyys niistä toki puuttuu, mutta jakelu on helpompaa ja esimerkiksi äänen ja kuvan saa kätevämmin mukaan. Ja kuten sanottua, tehdään niitä paperilehtiäkin, samoin kuin kasetteja ja vinyylilevyjäkin, yhä postin kuljetettavaksi. Itse asiassa punkpostia tässä näyttelyssä ei käsitelty ollenkaan. Sillä tarkoitetaan scenessä sitä, että kaupungista tai maasta toiseen matkustava punkkari ottaa kuljetettavakseen lähetyksen punkkarilta toiselle.
Teksti: Hanna Kauppinen
Postimuseon pienlehtiä ja punkpostia -näyttely museokeskus Vapriikissa Tampereella 4.11.2018 saakka.